keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Luistelu on kivaa - asenne ratkaisee

Mun on koko syksyn tehnyt mieli lähteä kokeilemaan luistelua. Sanoin jo tämän ääneen yksi päivä mun miehellenikin. Luisteleminenhan on tosi mageeta. Sen kun vaan lipuu eteenpäin ja nauttii kaikeasta mitä ympärillä tapatuu? Eiks niin?

Twitterissä sitten aiheeasta Hellapoliisin kanssa keskusteltiin sunnuntai-iltana. Mua houkuteltiin mukaan. No tottakai mä mukaan lähtisin, jos olis luistimet. Yöllä sitten laitoin facebookiin viestin, että jos jollain on kokoa 36-37 luistimet, niin mä tarvitsisin aamulla. Mun huutoni kuultiin. Aamulla kun heräsin oli keittiön pöydällä luistimet. Mä sanon aina sitä, että kun jotain oikein kovasti toivoo, niin se tapahtuu. Tässä se taas nähtiin.

Mä kyllä kovasti mietin, että mistä ne siihen oli ilmestyneet. No mies oli yön töissä ja tuli aamulla kotiin, jotenkin yhdistin nämä luistimet häneen. Mutta mistä hän oli ne tähän hätään mulle löytänyt. No vastaus oli, että meidän ulkovarastosta. Minä kun en itse edes muistanut, että olisin omistanut luistimet. No sitä saa mitä tilaa. Joten kannattaa aina siis toivoa asiat ääneen. Toiveet toteutetaan. Tässä se taas nähtiin.

Näin reteenä sinne jäälle mentiin, vaikka tässä vaiheessa mä jo hieman epäröin:


No ensiksi mä jouduin kyllä miettimään 10 minuuttia, että uskallanko jäälle, apua, ei uskalla liukuu liikaa. En pysy pystyssä. Lopulta rohkaistuin. 
Tässä vaiheessa olin päässyt noin 5 metriä eteenpäin.
Eikö näytäkin aika varmalta menolta? 


Kaikki mitä tehdään, niin tehdään ilolla. 
Hellapoliisilla tietenkin kamera valmiina. Saattoi varmaan arvata mun varmasta etenemisestä, että miten siinä käy.


Sitten koitetttiin Helliksen kanssa pariluistelua. Näin hienosti se sujui.
Tosin sanoin kuvaajalle, että "äkkiä, äkkiä, mä pysyn tasan sekunnin tässä asennossa". 

Vitsi me ollaan kyllä sellaisia jääprinsessoja että.


Ihmettelimme, että kuinka siellä Oulunkylän tekojääradalla olikin ihmisiä.
Väkeä tuli ja väkeä meni. 


Mä sanon aina, että en osaa pystähtyä luistimilla, mun pelastus on lumipenkat. 
Niitähän ei kauheasti ole tällä hetkellä, mutta onneksi löytyi. Voi kuinka on turvallista seisoa lumipenkassa luistimilla. Taatusti pysyy pystyssä.


 Täytyy sanoa, että tunsin melkein helpotusta siinä vaiheessa, kun sain otettua luistimet jalasta.




Kyllähän se on niin, että kaikkea pitää kokeilla. 
Omat kengät oli kyllä tämän jälkeen taas niin ihanat.


Mä oikein mietin, että miten kaikki lajit oli lapsena paljon helmompia.
Jotenkin luisteleminen tässä iässä ei ole enää niin helppoa.
Kuitenkin olen sitä mieltä, että kaikki mitä tehdään, tehdään ilolla.

Hauskaahan meillä oli ja sitä ei voita mikään.
Parasta on se, että saa sellaisia kuvia otettua, että itseäänkin naurattaa vielä jälkeenpäinkin.

Vain asenteella on merkitystä.

Mites muut? Onko tullut kokeiltua lapsena opittuja lajeja?
Jos on, niin onnistuitteko?

Maiju

2 kommenttia:

  1. Sä oot oikeassa, että jos asenne on kohdallaan, niin kaikki on paljon kivempaa. Kivasti on huumoria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki lajit, joista on lapsena tykännyt, on vaan nyt vanhempana paljon vaikeampia. Pitää ehdottomasti harjoitella lisää. Huumoria pitää aina elämässä olla ja itselleen pitää nauraa, ehdottomasti ;)

      Poista